Miksei ikinä riitä

että toinen on siinä ja jakaa tämän hetken sinun kanssasi?

Taas kerran WORD Haloo Helsingille. Aika monesti ihmisten on vaikea olla onnellisia siinä hetkessä, mikä niillä on, koska on niin suuret suunnitelmat ja kuvitelmat siitä, millaista pitäisi olla tulevaisuudessa. "Jos olis sitä ja tätä, niin sitten olisin onnellinen." Ja sitten kun on sitä ja tätä, tarvitaan tätä ja tuota. Ihmismieli on jännä. Mutta ehkä tän yleisen haluamisen rinnalle on kuitenkin tulossa trendiksi myös nykyhetkestä nauttiminen.

Mutta oikeestaan toi alun lainaus itessään kyllä on tossa siks, että halusin kirjottaa ihan toisesta aiheesta. Nimittäin siitä, että miks aina, oi aina pitää miettiä sitä tulevaisuutta? Jos joku on kiva tänään, se on sitä ehkä huomennakin tai sitten ei? Jos joku on sopiva mulle nyt, niin tarviiko sen olla sitä kymmenen vuoden päästä? Nyt kuitenkin eletään 2010-lukua ja meillä naisilla on ihan täydet edellytykset handlata tää maallinen taivallus ihan kunnialla ilman aviomiestäkin, niin miks edelleen aina ajatellaan, että suhteiden pitäis olla ikuisia? Ja miks ennenkaikkea aina ajatellaan, että naiset haluaa pitkän, vakavan suhteen? Vai onko se vaan joku miesten tekosyy paeta ei-niin-kiinnostavan tyypin luota? Sanoa, ettei halua mitään vakavaa, vaikkei mistään sellaisesta oo ollut puhettakaan.

Kyllä mä tietyllä tavalla ymmärrän sen ajatuksen loppuelämän kestävästä suhteesta. Että varmaan jokainen kuitenkin miettii, että "voisko ton kanssa olla loppuelämän?" Niin mä teen itekin. Mutta se vähän vesittää sen homman. Varsinkaan, jossei itekään ehkä edes haluais mitään vakavaa ja silti kuulee sen häämarssin pirinän päässään siinä kohtaa, kun kello neljäkolkyt hoiputaan meille tai teille. Samalla kun sä et itekään tiedä haluatko mitään vakavaa, se tyyppi ei ehkä ainakaan halua vakavaa ja se tyyppi ei ehkä oo sellanen, jonka kanssa halutaan jotain vakavaa, niin se koko homma kusee vaan siihen oletukseen, että suhteiden kuuluu olla vakavia, koska ollaan aikuisia.

Mä oon ite sitä mieltä, että vakavasti oleminen on sitä, että joka aamu kun herää, niin päättää, että haluaa rakastaa sitä ihmistä. Mä en oo tavannut sellaista miestä, jonka kalsarit haluaisin pestä. Saati sellaista miestä, jonka takia haluaisin rakastaa ja ennen kaikkea päättää rakastavani vaan sitä. Ja mitä enemmän seuraan kavereideni suhteita, niitä, joihin ne käyttää hirveesti aikaa ja vaivaa, koska on päättäneet rakastaa, eikä silti oo onnellisia, niin sitä epävarmempi oon. Sitä enemmän ajattelen, että pitäis vaan nauttia niistä hetkistä kun toinen on siinä ja unohtaa vakavuus ja yhteinen tulevaisuus. Kun niihin ei oikeestaan voi vaikuttaa.

Mä oon tajunnut myös, että se, että uskaltaa rakastaa, niin sehän ei riitä. Koska siitä ei oo mitään hyötyä, jossei se toinen rakasta sua takasin. Toisin sanoen allekirjoittaneen suurin tavoite on jatkossa nauttia hetkestä ja ehkä vähän rakastaa siinä hetkessä. Rakastaa sitä hetkeä. Olla murehtimatta ja miettimättä ja toivomatta tuleeko toista sellaista sen ihmisen kanssa. Koska yksin sille asialle ei voi mitään. Se toinen joko haluaa tai ei halua. Sä ite joko haluat tai et halua. Joskus ehkä ootte samaakin mieltä, että haluatte ja sehän onkin sit vaan onnellinen sattuma. Aika usein kuitenkin aina voi olla liian kauan.

Haaste.

Blogini sai vihdoin ensimmäisen kommenttinsa, sekä samalla ensimmäisen haasteensa Mimsiltä, jonka blogiin voi tutustua yllä olevasta linkistä.

Ohjeet:


Tämän pienen haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. 
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastetun pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.  

So here it goes:

11 asiaa minusta:

1. Jos joku sanoo minulle, että en voi/pysty/saa tehdä jotakin asiaa, on melko varmaa, että jos en muuten niin näyttääkseni sen teen. Sama pätee myös miehiin. Sellainen "toi on ihan mulkku, pysy kaukana" on vain käsky polttaa näppinsä sen tyypin kanssa.

2. Rakastan dekkareita, mutta ikävä kyllä nykyisin tulee luettua niin säälittävän vähän. Toisaalta, vähemmän dekkareita, vähemmän laukkaava mielikuvitus noin reaalielämässä.

3. Musta on ihanaa kun aikuisena elämällään saa tehdä mitä vaan. Ikävempää on se, etten aina tiedä mitä sillä tekisin, mikä olis kaikista siisteintä! (Tästä ajattelin tehdä oman postauksen myöhemmin.)

4. Tilaan Suuri Käsityö-lehteä. Tosi villi ja vapaa sinkkunainen siis.

5. Olin jo ajautunut elämässäni siihen pisteeseen, että oikeasti ajattelin vaan haluavani parisuhteen ja tasapainoisen elämän. Onneks tapasin miehen, joka on kaikkea muuta kuin soon-to-be-aviomies, mutta muistutti, että hitto mitä kaikkee tuol on tarjolla!

6. Rakastan runoja ja aforismeja.

7. Haloo Helsinki on tällä hetkellä mun ehdoton ykkösbändi. Oikeesti en edes tiedä niistä jäsenistä muita kuin sen Ellin nimen, mutta niiden musiikki. <3

8. Haaveilen tatuoinnista ja suunnitelmissa on parikin eri tekstiä, katotaan mikä lopulta toteutuu. Taitanee mennä kesän yli, kun nyt pitää säästää rahaa mun ihanaan kesäkämppään ja kesällä ei viitti ottaa.

9. Tarvitsen pitkät yöunet. Kaheksalla tunnilla pärjään pakon edessä, mutta oon oikeesti ihan zombie puolivälissä päivää. Yheksän alkaa olla jo hyvä, mutta mieluiten kymmenen. Toistaseks arvostan tätä niin paljon, etten haaveile esim. niistä lapsista.

10.  Tämä ei suinkaan ole ihan ensimmäinen blogi mitä pidän, mutta ehkä nyt jo saavuttanut pidemmän elinkaaren, kuin jotkut muut.

11. Kävin eilen vaa'alla ekaa kertaa ehkä pariin vuoteen, eikä se lukema ollut ihan niin paha kuin ois voinut olla. Edelleen saa huoletta mennä lempiponinsa selkään. ;)


Mimsin 11 kysymystä:
 
1. Mikä Muumi-muki on sun suosikkisi, ts. mihin Muumi-hahmoon samaistut?
- Ehdoton hahmosuosikki on Pikku Myy, mutta se ei ehkä mukeissa ole se kaikkein lempparein. Uudempi Myy tosin on ihana mukinakin! Silti mukisuosikki on ehkä Mymmeli.

2. Mitä kieltä tahtoisit puhua sujuvasti?
- Ei tarvinnut miettiä. Ruotsia.

3. Millainen ensisuudelmasi oli?
- Ei jättänyt paljon jälkipolville kerrottavaa, 15-vuotiaana semmosen Joonaksen kanssa.

4. Uusin lempparibiisisi?
- Haloo Helsinki - Maailma on tehty meitä varten. Jälleen kerran täydelliset lyriikat.
"Meil ei oo sormuksii/ ei taulutelkkarii, jotka kuuluu siihen kulissiin...
... miksei ikinä riitä, että toinen on siinä ja jakaa tämän hetken kanssasi"       

5. Viimeisin heräteostoksesi?
- Oon vähän yrittänyt välttää näitä. Vastaan tylsästi, että meikkivoide, jonka ostoo en ollu suunnitellu, mutta jota kyllä tarvitsin.

6. Jos sun pitäisi nimetä tyttäresi jonkun Disney-sankarittaren mukaan, kenet valitsisit?
- Mähän oon kattonut elämässäni ehkä puolikkaan Disney-leffan, uskokaa tai älkää. Ehkä nimeks tulis sitten Esmeralda, joka tosin on mun makuun oikeasti aivan liian yliampuva nimi suomalaiselle lapselle.

7. Mistä vuodenajasta nautit eniten?
- Eniten huudan, huudan ilosta kesällä!

8. Mitä teet/sanot kiusallisen hiljaisuuden yllättäessä jonkun henkilön kanssa?
- Mä ihan todella harvoin joudun tämmöseen tilanteeseen, koska mulla on taito pitää sitä keskustella yllä vaikka itekseni riittävä aika ja useimmiten paineen alla se toinen enemmin tai myöhemmin lähtee siihen mukaan. Tai se tilanne menee ohi.    

9. Millaisia magneetteja jääkaappisi ovessa on?
- En oo ennen ajatellut tätä, mutta just kyllä niin mua kuin voi olla! Erilaisia ajatustekstejä, kuten se, ettei naisella voi olla liikaa kenkiä. Tai se, että rahat on loppu ennemmin tai myöhemmin, jos on ollut hauskaa niin ennemmin. Tai se, miten haluan miehen elämääni, mutta en nyt herran jestas kotiini! :D

10. Millaisia koruja käytät?
- Ammattiin sopivia ;) Nykyisin en enää arkisin pidä niin paljo koruja, pitäiskin taas laittaa hopeaketju kaulaan. Jos pistän arkisin jotain koruja, niin enemmän ne on sellasia asunpiristeitä, tänään roikkui vetoketjut korvista, toisena päivänä muffinsit. (Toim.huom jälkimmäisillä en ikinä lähtis esim. baariin. :D)    

11. Asia, joka on tuonut sulle eniten iloa tänään?
- Maanantai ei ehkä tunnetusti oo se iloisin päivä. Juttelin piiiiitkästä aikaa entisen työkaverin kanssa skypessä ja se ainakin hymyilytti. Samoin kuin pikakahvitreffit Sydänystävän kanssa, missäs muuallakaan kuin yliopiston kirjaston kahvilassa. Niin pienessä ajassa ehtii pohtia niin paljon. ;)  

Mä teen tuon haasto osuuden joskus myöhemmin, kun oon ite alkanut seuraamaan useampia blogeja, joita voin suositella. :)


ps. Miten saan lukijat (kaikki kaks) näkyviin tohon sivupalkkiin?

30 tapaa tulla onnellisemmaksi

Onnellisen elämän salaisuus.

Lista löytyy kokonaisuudessaan ylläolevasta linkistä. Luin sen tänään ensimmäisen kerran ja mietin, että hitto noitahan mä olen monia tässä viime aikoina pyöritellyt mielessäni! Ja kuinka olisin voinut allekirjoittaa niistä jokaisen.

Älä moiti itseäsi vanhoista virheistä.

"Saatamme rakastaa väärää ihmistä ja itkeä väärien asioiden vuoksi. Sillä ei ole väliä miten asiat menevät metsään, virheet kuitenkin johtavat meidät oikeiden ihmisten ja asioiden luokse. Me kaikki teemme virheitä, koemme vastoinkäymisiä ja kadumme jotakin menneisyydessämme. Et ole virheesi, etkä ole vastoinkäymisesi, voit NYT tällä hetkellä vaikuttaa tulevaisuuteesi ja muokata siitä erilaisen. Kaikki mitä elämässäsi on tapahtunut, on valmistanut sinua hetkeen joka on vasta tulossa."

Mä luulin viikonloppuna hetkellisesti, että tapasin elämäni miehen. Siinä oli lähes kaikki täydellistä ja mietin, miten universumi voikaan olla niin julma, että sillä miehellä oli just hieman toisenlaisia suunnitelmia seuraaville kuukausille. Sellaisia suunnitelmia, joita kukaan nainen ei pilais. Edes mä en oo niin täydellinen, että mulla olis oikeus pilata ne. Olin pienen hetken katkera elämälle, kunnes Sydänystävä totesi, että "universumilla on pakko olla jotain parempaa tarjolla." Hitto, jos lähes täydellinen ei ollutkaan se, mitä elämä halus mulle antaa, niin jotain sikahienoahan mulle on oltava tulossa! 

Tuohon lainaukseen viitaten en tosin usko, että oon koskaan rakastanut vääriä ihmisiä. Mä uskon, että huonotkin valinnat on oikeita valintoja, jotka ohjaa meidän elämää oikeeseen suuntaan. Ennenkuin alan kuulostaa joltakin todelliselta hihhulilta, sanottakoon, että en usko kohtaloon tai muuhun sellaiseen, uskon omien valintojen voimaan, mutta myös siihen, että jollakin käsittämättömällä tavalla mä osaan tehdä ne oikeat valinnat. Minä valitsen oikein, enkä oo määritellyt kuka mua siinä auttaa.

Älä odota muiden tuovan sinulle onnellisuutta. 

 

"Jos et ole onnellinen itsesi kanssa, et tule olemaan onnellinen pitkäaikaisessa suhteessakaan. Jos onnesi on kiinni jostakin ulkopuolisesta ihmisestä tai asiasta, se voidaan ottaa pois silmänräpäyksessä. Rakenna siis ensin vakautta omaan elämääsi, löydä onni sisältäsi, sitten voit jakaa sen jonkun toisen kanssa."

 

Tästä paasasin tytöille innoissani viikonloppuna. Siitä, kuinka en halua koskaan ajatella, että mun elämä on onnellista sitten kun mä oon saavuttanut tiettyjä asioita tai elänyt tietynlaista elämää. Tottakai elämässä pitää olla tavoitteita, mutta niiden pitää olla sellaisia, jotka tekee sun elämän vielä onnellisemmaks. Mä haaveilen monista asioista, joita en voi saavuttaa nyt. En anna niiden haaveiden pilata tämän päivän onnea. Mä olen onnellinen nyt, tässä omassa elämässäni, joka mulla on. Jos tähän vaikka joskus tulee joku mies, sen pitää tehdä mut vielä onnellisemmaks, tuoda jotain hyvää mun elämääni. Mutta jossei koskaan tule, teen toisenlaisia asioita, olen ehkä toisella tavalla onnellinen. Mä annoin itelleni 10 vuotta aikaa perustaa perheen. En haluais tehdä sitä nyt, enkä tiedä käykö niin koskaan, mutta oli äärimmäisen helpottavaa tajuta, että elämässä on vielä paljon aikaa monille asioille. Ikävä kyllä naisilla biologia asettaa tietyt rajoitteet lastensaannille.

Ei, se syy olet sinä itse.

Everything is okay in the end

if it's not okay, it's not the end.

Uskon vakaasti siihen, että ennemmin tai myöhemmin kaikille roikkumaan jääneille asioille tulee joku lopullinen niitti, jonka jälkeen ne aikansa kuohutettuaan unohtuu. "Bussien ja poikien perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia ja kun tarpeeks kauan odottaa, niin sama tulee takaisin." Omassa elämässä näin on käynyt aina. Kaikki ne, joista on teininä kirjoitettu päiväkirja tai toinenkin, on ennemmin tai myöhemmin tulleet kyselemään perään. Toisten kanssa on pitänyt ihan oman mielenrauhan vuoksi testata, että entä jos? Osan kohdalla on tullut mietittyä, että mitä helvettiä aiemmin tuli mietittyä. :D Lopulta kaikki ne päiväkirjoihin vuodatetut runot, itkut ja angstit menettää merkityksensä ja elämä jatkuu, entistä kokonaisempana ja suuressa uskossa siihen, että on nyt jotenkin aikuinen.

Jotenkin olisin kuvitellut, että 26-vuotiaana nää kuviot olis vähän erilaiset, kuin 16-vuotiaana. Mutta mitä vielä, silmukka senkun kiristyy, koska jutut on paljon pahempia kuin silloin. Silloinhan mun elämän kriisit oli tasoo "se ei laittanut hymiöö, kun meni nukkumaan." (Vaikka se kyllä onkin tosi paha.) Nythän ne on niinkin vakavia, että oon mennyt ihastumaan mieheen, joka on a) mahdollisesti varattu (tyypille, joka on paitsi ruma, jota myös näen usein) b) varmuudella mulkku (*ennen kuin rakastuu palavasti muhun ja muuttuu...) c) jolle kaikkia taiteen sääntöjä vastaan annoin ekana iltana, koska ajattelin, ettei sitä tokaa tilaisuutta koskaan tulis. Koska niitä asioita, jotka on saaneet sut hymyilemään ei saa katua, en missään nimessä kadu tätäkään. Mutta kyllähän se pikkaisen syö huomata, että edelleen painii samanlaisten ongelmien kanssa kuin teininä, antaa edelleen kohdella itseään yhtä huonosti ja edelleen menettää toimintakykynsä sellaisten miesten kanssa, joista pitäisi vaan pysyä kaukana. Erotuksena kymmenen vuoden takaiseen on se, että nykyisin vaikutan siltä, että olen kaiken kanssa fine. Se kuuluisa liian vahva nainen, jonka kukaan ei usko itkevän miesten takia. Enkä muuten ole itkenyt tämän jutun takia. Mutta kun mä ehkä vähän haluaisin itkeä. Haluaisin silleen kunnolla selvittää tän, itkeä ehkä tän takia ja jatkaa elämääni. Huomatakseni, että todennäköisesti tämäkin juttu vielä palaa takaisin, sitten kun en enää sitä kaipaa.
(*Se lause, millä naiset kautta aikojen on eniten maailmassa huijanneet itseään?)

Ehkä jotkut joskus toisella (tai viidennellä) kertaa voivat huomata, että ovatkin "meant to be", mutta useimmiten, kun se aiempi elämää suurempi rakkaus tulee vuosien päästä vastaan, voi vaan todeta, että kiitos rakas universumi, kun ajoit meidät erilleen jo silloin. MUTTA KUN EI PALJON LOHDUTA NYT.

"Mä oon vähän miettinyt"

Vietetään aiemmin mainitun Sydänystävän kanssa aikaa, noh ihan käsittämättömän paljon yhdessä. Pohditaan milloin mitäkin elämän suuria kysymyksiä, eilen tavattiin pikaiseen sattumalta yliopiston kirjastolla ja aloitin perinteisen "Hei mulla oli joku juttu..." Joka sai jatkonsa: "Ei kun ainiin se, että mä en tiedä haluanko mä naimisiin." Ihan sellainen normiluontoinen ilmoitus kun näkee viis minuuttia sattumalta. Ja siis ennenkaikkea, kun onkin tosi todennäköistä, että tässä lähivuosina olisin joutumassa naimisiin vasten tahtoani :D

Oletan, että tää on joku suojamekanismi multa, joka oon aina halunnut mahdollisimman isot häät ja oon suunnitellut hääpukuni joskus 15-vuotiaana. Mutta niin kai kaikki? Ehkä edelleen vähän kaipaan niitä häitä, mutta mitä avioliitto muuten muuttais? Kun on 26 vuotta ollut tämän niminen, niin tuntuis tosi hassulta ottaa jonkun toisen nimi itselleen. Jos haluaa ja saa lapsia, niin onhan ne paljon isompi side kuin naimisissa oleminen? Puhuttiin myös siitä, että onko rakkausavioliitot vaan nykyihmisen haihattelua, mutta tätä kirjoitusta en voi pilata niillä ajatuksilla.

Nimittäin vihdoin viimein yhtä mun ystävääni oli kosittu viime viikolla! Ja musta tulee kaaso! Morsian on melkoisen epäjärjestelmällinen, joten onneks meillä on reilu vuosi aikaa. Asetin itelleni tavoitteeks, että mulla olis sinne häihin avec, mutta todettiin suorilta, että siinä missä reilu vuosi on tälle tulevalle rouvalle lyhyt aika järjestää mitään, on se mulle kertakaikkisen lyhyt aika yrittää hankkia avec. Luultavasti niin hääpuku kuin kaason aveckin hankitaan häitä edeltävänä viikonloppuna, eikä ne sitten välttämättä oo ihan priimaa, mutta ainakin niille voi nauraa jälkikäteen. Meidän kaveriporukan ensimmäiset häät siis tiedossa, tästä tulee kyllä meille kaikille yks askel kohti aikuisuutta.

"Naiset pitävät hiljaisista miehistä...

...he luulevat näiden kuuntelevan." (Marcel Achard)

Uusimmassa Me Naisissa eräs pappi oli kommentoinut vihkipareja aika osuvasti: "Mutta toki joskus mietityttää kun niin moni liitto ei kestä. Usein mies kertoo rakastuneensa naisen puheliaisuuteen ja nainen taas miehen vakauteen. Se voi toimia mahtavasti. Välillä vain käy mielessä, että huomaatteko, teillä on kasassa kliseiset ainekset nalkuttavasta naisesta ja puhumattomasta miehestä."

En oo varmaan elämässäni lukenut tai kuullut kenenkään papin sanomana mitään, mitä olisin jäänyt miettimään näin paljon  jälkeenpäinkin. Mutta tästä totesin heti, että voiko enempää olla totta! Samalla mietin mielessäni, että onpa onni etten oo kenenkään kanssa päätynyt naimisiin, koska olisin saattanut vahingossa ja ehkä hyvin todennäköisesti päätyä yhteen sellaisen miehen kanssa, että oltais juurikin tuo tulevaisuuden kliseinen painajaispari! Toisaalta luulen myös, että oon ehkä tajunnut tän itekin ja monesti turhautunutkin miehiin just siks, että ne ei oo osanneet puhua. Mä haluan puhua, mutta mä en halua tehdä sitä yksin.

Ajattelen tosin myös, ettei vakaus automaattisesti tee ihmisestä hiljasta tai puhumatonta. Ja naisvaltaisella alalla ollessani oon todennut, että keskimäärin miehet vaan on vakaampia. Muutama mies työyhteisössä tuo ainakin itelleni jo sellasta tietynlaista tasapainoa, luottamusta siihen, että pahimmankin räjähdyksen aikaan se todennäköisesti osais ottaa lunkisti ja rauhottaa sitä kanalaumaa ympärillään. Kumma juttu, että ykskin mies työpaikalla tuo mulle turvaa ja tasapainoa ja ykskin mies siviilielämässä aiheuttaa yleensä täysin päinvastaisen reaktion.

Kokonainen omana itsenään

Oi tätä facebook-aikaa, kun voi palata menneisyyteensä hyvin helposti. Toki fb ei (onneks?) säilytä läheskään kaikkea, mutta löysinpä sieltä reilun kolmen vuoden takaa toiveen, jossa halusin joululahjaks elämäni miehen, joka olis myös mun lasteni isä. Ei oo muuten näkynyt. Onneks. Vaikka mä oon aina halunnut perheen ja etenkin teininä en olis ikinä voinut uskoa, että 26-vuotiaana olisin tällaisessa elämäntilanteessa. Luulin, että kasvattaisin lapsia ja jotain yrttejä omakotitalossa, jonka pihassa olis farmari. Miten kliseistä.

Tää blogi sai silloin vajaa kuukausi sitten oikeastaan alkunsa siitä, kun halusin uskaltaa antaa itestäni enemmän, juurikin siksi, että voisin joskus olla jonkun vaimo ja jonkun toisen äiti. Mutta just nyt se tuntuu todella kaukaiselta ja pitkästä aikaa siltä, että en haluais sitä. Varmasti myöhemmin, mutta en nyt. Jotenkin kun on asunut pienehkössä kaupungissa ja aina tullut määritellyksi sitä kautta kenen sisko tai tytär on, tuntuu nyt jotenkin helpottavalta kun oon ehkä vihdoinkin pystynyt määrittelemään itseni vain sellaisena kuka minä olen. En missään nimessä halua unohtaa perheen ja kaikkien muiden merkitystä siinä, mutta tällä hetkellä se on pienempi. Tällä hetkellä mä olen vaan minä. Jos mulla olis lapsia, niin varmasti tosi eri tavalla määrittelisin itseni niiden kautta, äitinä. Jopa ajatus siitä, että olisin jonkun tyttöystävä tuntuu tosi oudolta, mutta sitä en sentäs ajattele sellaisena oman minuuden menettämisenä. Tai muuttumisena. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mietin, että jos mä en haluakaan lapsia. (Toim.huom oon aina halunnut ison perheen.) Tai olisko se aivan kamalaa jos mulla ei koskaan oo lapsia?

Tallensin tän kuvan silloin kuukausi sitten ja mietin, ettei tälle tuu koskaan käyttöä. Nyt tuli. Juuri nyt tuntuu tosi oudolta ajatukselta, että olis naimisissa, jonkun vaimo. Aikoja sitten oon epäillyt, että omaa sukunimeäni en edes vaihtais, vaikka naimisiin menisinkin. Sekin olis jotain sellaista minuudesta luopumista. (Toim.huom. oon aina halunnut naimisiin ja isot prinsessahäät.)

Tästä voikin varmaan tulla yks tän blogin teema, että toisinaan mä olisin valmis perustamaan perheen tässä ja nyt ja toisinaan taas mulle iskee näitä paniikkeja, että haluan vaan olla nuori. Ja vapaa.